25.6.2026
LAPSUUSAJAN MUISTELUS
JUSSI JA PEKKA PIETOLOISTA
kimmokkeen saaneena
Mauri Nygård
Kiitokset Siikajoen kotiseutujuhlista ja Jussi Pietolan muistamisesta! Onnittelut Lippo-Liisalle ja –miehelle! Kyllä isänikin lipposi salakalastajana, mutta ei sitten hankkinut laillisia lupia, tai ei kilpaillut sellaisista, kun niitä ryhdyttiin myöntämään.
Synnyinkuntani Siikajoen kotiseutujuhlat pidettiin 7.6.25 lapsuuteni asuinkylässä Karinkannassa. ”Karinkannan monumentaalisessa keskustassa” eli kolmen tien risteyksessä paljastettiin muistokivi kylän nahka- ja kenkätehtailija Jussi Pietolalle, jonka tehdas, sekatavarakauppa, navetta ja asunto sijaitsivat tuossa risteyksessä. Kauppoja siellä risteyksessä oli aikoinaan kolmekin yhtä aikaa ja lisäksi postitoimipaikka, mylly ja Jussin kolmannen vaimon Fannin kahvila. Kylän vanhassa sittemmin palaneessa osuuskaupan rakennuksessa oli myös käsikäyttöinen puhelinkeskus. Silloin puhelimiin piti huutaa, jotta ääni meni perille. Ja ainakin keskimmäisen kaupan edessä oli jykevä pitkä puomi hevosten kiinnittämistä varten. Härkösen kaupan puolella oli jossain vaiheessa kioski. Kansakouluun risteyksestä oli ehkä runsaat 300 metriä. Nyt jäljellä on asuinrakennuksia ja Jussi Pietolalle tuore muistokivi teksteineen. Koulurakennus on asuntolakäytössä.
Vuonna 1889 syntynyt Pietolan Jussi eli J. A. Pietola todella ansaitsee kaiken sen huomion, mitä nyt on osakseen saanut, 70 vuotta kuolemansa jälkeen ja 75 vuotta tehtaan lopettamisen jälkeen. Valitettavasti viimeisin elossa ollut poikansa Pekka ehti poistua keskuudestamme. Kukaan lapsista ei siten päässyt nauttimaan isänsä muistamisesta, mutta Jussilla on kyllä jälkikasvua, josta Risto esiintyi juhlassa kertoen isoisästään.
Minä olen Jussia useinkin muistellut ja ihmisille merkkimiehestä maininnut. Yksi syy siihen on, että kouluvuosina asuin juuri tuon Jussin pojan Pekan kanssa Raahessa kolme talvea samassa huoneessa. Pekka oli keväällä jäänyt isättömäksi, kun yhteiselomme Raahessa syksyllä 1955 pienessä ja matalassa huoneessa aloitimme.
Vuokraisäntämme oli iäkäs seurakunnan hallintoon edelleen osallistuva ja siitä vaimonsa kanssa usein keskusteleva räätäli. Opin, että melkomoista juonittelua saattoi seurakunnassakin esiintyä. Vaimonsa oli miestäänkin vanhempi, pirteä ysikymppinen, joka tuuraili edelleen myyjänä kirjakaupassa, ja mieshän harjoitti kotonaan räätälin ammattia. Joten hyvissä käsissä siellä Pekan kanssa olimme.
Räätälin talon paikkeilla on nyt kai Prisman tavaratalo ja kolmannen yhteisen vuotemme asunnon paikalla lähellä rautatieasemaa on nyt bensa-asema. Orava oli tuon jälkimmäisen talon omistajien nimi, ja muuta en heistä tiedä, kuin että talon aikamiespoika oli ollut hyvä jalkapallossa. Osasi saksipotkunkin. Meille jalkapallon urheilumuoto oli kovin vieras, kuten kaupunkipikkuserkkujeni harrastama jääkiekko, missä nämä olivatkin hyviä. Yhtenä vuonna oppikoulujen suomenmestareita. Tein rahaa siitä joukkueesta ottamallani valokuvalla, sillä monet oppilaista halusivat sellaisen muiston.
Oravien talossa taisi yhtenä yönä olla hengenmeno lähellä. Jompikumpi heräsi, tai herätyskello herätti siihen, että koko huone oli täynnä savua ja katkua. Sähkölevy tai vedenkeitin oli jäänyt illalla päälle. Syyllistä ei taidettu muistaa eikä muistella. Sähkölaitteen alla oli kuitenkin joku aika leveä metallinen purkin kansi, minkä reunat ulottuivat ainakin senttimetrin alaspäin. Levyn ja maalatun pöydän välissä oli siis ilmarako, mutta silti kuumuus oli hiiltänyt maalia ja syövyttänyt pöydän pintaan kuopan alkua. En muista, korvasimmeko vuokraisännille pöydän pinnan turmelemisesta.
Olihan meillä Pekan kanssa yhteistä valokuvauskalustoakin, mutta kun se harrastus ei sitten Pekkaa meikäläisen tavoin mukanaan vienyt, niin lunastin kameran kokonaan itselleni. Möivät muuten Oulussa nuorille pojille huonot yksilöt sekä järjestelmäkameran rungosta että kauko-objektiivista. Muiden kesätöiden ohella olin tienannut rahaa kameran ostamiseen myös mesimarjojen eli siikajokilaisittain vatukoiden poimimisella. Olinkin siinä hommassa hyvä ja ahkera. Kun muilla alkoivat illalla heinätöiden jälkeen navettahommat, niin minä menin vatukkaan. Vatukkarahoilla ostin uuden polkupyöränkin. Pidän itseäni sen marjan asiantuntijana. Jos rahaa ja aikaa olisi, niin tekisin mesimarjasta viljelykokeita. Luulen tietäväni niksit. Salaojitus ja kuivatus muutenkin on ollut mesimarjalle turmiollista. Ilmaston muuttuminenkin.
Kerran löysimme Pekan kanssa kanahaukan pesän ja otimme elätit. Minun yksilöni kuoli keskenkasvuisena, ja teoriani kuolinsyyksi oli, että lintu sai liikaa sammakoita, joita hiirien ja myyrien ohella syötin, mutta Pekan yksilö kasvoi tyhjässä navetassa aikuiseksi. Kerran se pääsi livahtamaan ulos, lensi melkoiset kaarrokset ja sieppasi heti ensi lennollaan pikkulinnun ladon harjalta. Haukka tuli kyllä takaisin navettaan omasta halustaan, mutta ei sille talveksi ruokkijaa ollut, joten taisivat Pietolat laskea linnun syksyllä vapauteen. Tai sitten laskivat autuaammille metsästysmaille.
Mehän olimme Pekan kanssa tuolloin niin kovia luonnonsuojelijoita, että jätimme kanahaukkojen pesään vielä kolme poikasta emolintujen ruokittaviksi, vaikka nimismies taisi vielä noina vuosina maksaa kanahaukan kynsistä tapporahaa. Emmekä paljastaneet pesäpaikkaa muille. Variksen kynsistä muistelen kyllä jonkun markan saaneeni, mutta silloin olin nuorempi.
Se, että kolme talvea asuimme sopuisasti Pekan kanssa kuvaa hänen luonnettaan. En muista yhtään riitaa Pekan kanssa aikaansaaneeni.
Nuorten porukoissa Pekka usein otti hauskuuttajan roolia, ja hän esiintyikin tilaisuuksissa. Eräs opettaja esitteli Pekalle näyttelemistä vähintäänkin vakavana harrastuksena, mutta taisi asia lopahtaa opettajan muutettua pois paikkakunnalta.
Pekka jatkoi opintojaan Oulussa maanrakennusinsinööriksi. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä ei ollut omia lapsia, mutta hän oli lopulta ennen leskeksi jäämistään vaimonsa omaishoitaja. Eläkeiässä Pekka ehti sitten kokea onnellisen avioliiton Venäjältä muuttaneen Liuban kanssa, jonka jo oikeastaan aikuisia lapsia Pekka saattoi kohdella ominaan. Tutustuminen Liubaan tapahtui Pekkaan myöhemmällä iällä iskeneen uskontoharrastuksen puitteissa. Pekka esiintyi Oulun Vapaaseurakunnan puhujana, ja uskonasioista Pekka minullekin puhelimessa kertoili. Liuba ja Pekka poistuivat molemmat tästä elämästä syksyllä 2023, Liuba ensin.
Pekan facebook sivuilta saa käsityksen, että Pekka oli kaikkea ahdasmielisyyttä ja ihmisten tuomitsemista vastaan. Minullekin hän valitteli ristiriidoista seurakunnan sisällä. Venäjän hyökkäämistä Ukrainaan hän ei kuitenkaan hyväksynyt, mutta Nato-jäsenyydestä hän oli kanssani samaa mieltä.
Palataanpa Jussiin. Hän meni nuorena miehenä Amerikkaan, palasi 1917 ja osti seuraavana vuonna Karinkannasta Penttilän tilan, missä aloitti kenkien valmistuksen 1923. Aluksi se oli pienimuotoista ja nahkojen parkitseminen tapahtui muualla. Nahan leikkaamisen jälkeen työtä jatkettiin kunkin työntekijän kotona, kunnes vuonna 1933 Jussi saattoi aloittaa laajemman verstastoiminnan kylän keskeiselle paikalle rakentamassaan tehtaassa. Siellä aloitettiin myös oma nahkojen valmistus. Ennen tuota Jussi oli ilmeisesti kokenut melkoisen taloudellisen tappion, kun oli tullut huijatuksi yrityskaupassa. On olemassa ilmoitus, missä Jussi ilmoittaa myyvänsä lehmiä, hevosen, työkoneita ja muuta tavaraa. Ihmeesti hänellä sitten oli pian varoja uuteen investointiin. Olisivatko pankkisuhteet auttaneet? Pari vuotta nuorempi veljensä M A Pietola oli pitkään Siikajoen Osuuspankin johtaja, mutta mistä vuodesta alkaen, sitä en tiedä.
Aikoinaan Jussi herätti ainakin minussa huomiota tukkamuodillaan. Hän ja veljensä olivat ainoat tietämäni tukattomat miehet Siikajoen kunnassa. Syynä mahtoi olla, että he olivat myös ainoat sisätyötä Siikajoella tekevät miehet.
Jäi kotiseutujuhlassa kysymättä, olisiko joukossa ollut ketään toista pajunparkkeja Jussille kiskonutta? Kyllä varmaan heitä muitakin vielä elää. Itse ennätin tähän bisnekseen lähinnä Hakalan veljesten seurassa ja opettamana kahtena tai kolmena kesänä. Möttöojan varrelta eli osaksi omalta maaltamme pajua paljolti kiskoimme. Kyllä muualtakin. Kuivatuista parkeista maksettiin painon mukaan, mutta silti raidat ja paksuimmat pajut jätin luonnostaan vanhemmille pojille, sillä en jaksanut taittaa paksun pajun runkoa, josta taitteesta kuoreen pääsi käsiksi. Mitään puukkoa en muista tarvitun. Olenkin ihmetellyt parkinkiskontapatsasta Siikajoen Keskkylällä (Siikajoenkylällä), kun siellä kiskojalla on puukko kädessään.
Haapaniemen Mikko tiedettiin kovaksi kiskojaksi. Aikuisena miehenä hän osasi ja jaksoi kantaa parkkeja kaukaakin. Maanomistusolothan eivät olleet ongelma. Parkinkiskonta katsottiin, tai katsoimme, jokamiehen oikeudeksi, kuten myös joulukuusen ottamisen.
Juhlassa oli esillä hieno pienenpieni parkkikerppu, missä molemmat päät oli taivutettu keskelle sidottaviksi. Minä kyllä tein parkkikerppuja, joissa pajunkuorien paksummat päät olivat yhdellä puolella. Kuoret oli kuivatettu verraten jäykiksi pihamaalla alkukesän auringossa suorina, ja kerppu siis kapeni toiseen päähän katsottaessa. Luulin tehtaalla niin haluttavankin. Ennen Pietolalle polkupyörän tarakalla vientiä pajunkuoret piti siis ensin kotipihalla kuivattaa.
Juhlassa kerrottiin myös parkitsemisaltaista. Ne olivat todella mieleenpainuva kokemus. Halli oli pimeä, haju tuonpuoleisesta, aivan hirveä, ja betonialtaiden välit kapeat, ja pelkäsinkin siellä liikkuessani luiskahtavani alas johonkin noista kuplivista hornankattiloista, millaiseen juhlassa Pekan kerrottiinkin kerran pudonneen. Pojassa oli sitten pesemistä. Pekka oli vuotta minua nuorempi.
Jos vielä vuona 1950 parkkeja otettiin vastaan, niin silloin olin kahdeksanvuotias, mutta varmaankin liotusaltaisiin minun oli pitänyt tutustua jo vähän nuorempana. Muistan myös kurkistukseni työtilaan, missä kenkiä ommeltiin. Joukossa oli myös tuttuja naapureita, mielestäni kaikkiaan alle kymmenen siinä tilassa silloin. Lisäksi jotkut isännät saattoivat jatkaa kotona ompelemisen perinnettä. Enimmillään kai Jussilla oli parisenkymmentä työntekijää, ja lapsia Jussilla oli kaikilta kolmelta vaimolta, yhteensä yhdeksän, joista tosin nuorimmainen kuoli noin viikon ikäisenä. Tiedossani ei kuitenkaan ole, osallistuivatko vanhimmat lapset jollain tavoin kenkäbisnekseen. Lapsille oli tarjolla myös maatilan töitä, sillä Jussi kasvatti peltoalaa yhdeksi kylän suurimmista tiloista. Taisipa olla lopulta suurin.
Jussin yritys antoi siis leipää lukuisille kylän perheille 28 vuoden ajan. Eipä ennen sotia kylällä ollutkaan kuin muutama kantatila, jotka elivät pelkästä maanviljelyksestä. Kalastusta harjoittivat aika monet toisena ammattinaan. Ja metsätöissä saatettiin olla kaukanakin.
Sodan jälkeen asutustoiminta eli Maanhankintalaki toi kylälle uutta elämää ja runsaasti uusia tiloja. Sitä kautta vanhempanikin saivat Puhakan kantatilasta lohkaistun maapalstan, asuntoviljelystilan, kylmän tilan, eli siis maata ilman valmista peltoa. Kun isäni oli tuolloin myös kuorma-autoilija, niin tila oli vähän pienempi kuin muilla. Myöhemmin Maankäyttölain avulla asutusvaihetta täydennettiin, ja silloin vanhempani saivat ostaa kaukaa Siikajoen Relletistä lisämaata metsäksi sekä osuuden yhteismetsään.
Korkea inflaatio sodan jälkeen halvensi asutustilojen hintaa, mistä taasen maitaan luovuttamaan joutuneet suurtilojen ja rappiotilojen omistajat kärsivät. Niinpä myös Puhakan tilan ainoa omistaja Eeva, yksinasuva alaluokkien opettaja, otti menetyksen raskaasti ja kävi muistaakseni ainakin kahdesti talonrakennustyömaallamme itkemässä ja perhettämme pois toimittamassa. Piti kädessään seteleitä ja tarjosi niitä matkarahoiksi pois muuttaaksemme. Aikuiset taisivat olla kuin eivät huomaisikaan. En ollut tuolloin vielä koulussa, mutta pian olin ja Eevan oppilaana.
Suhteemme taisi olla hieman ongelmallinen. En osannut arvostaa hermonsa menettänyttä naista ja etenkin toisella luokalla olin vähintäänkin yhtä villi kuin muutkin pojat. Välillä vain poistuimme tunnilta. Silloin koulua pidettiin Säärentien risteyksen jälkeen olevassa kartan mukaan Puistola nimisessä talossa.
Eeva antoi todistukseeni pelkästään vitosia ja kutosia. Luulin, että se oli yleinen tapa. Oliko? Minä osasin kyllä kouluun mennessäni jo lukea sujuvasti – piti opetella, että sai selvää Fantomista, kun äiti ei joutanut lukemaan eikä kyllä opettamaankaan – mutta Eeva opetti ja pakotti tavaamaan. Sen jälkeen olenkin vain tavannut, eli lukenut kovin hitaasti ja perusteellisesti.
Juhlassa muisteltiin myös pikilankaa. Sitä olen ollut tekemässä, varsin nuorena.
”Enne vanahaa” talot olivat omavaraisia, ja ihmiset osasivat hieman vain liioitellen kaikkea. Isoisäni, Vaari, virallisesti Johan Viljami Nygård, oli taitava puuseppä, teki meillekin pienen kolukärryn pyörät, mutta Nygårdin Ville valmisti ”Mettäläsä ite” myös jalkineensa ja taisi tehdä niitä vähän muillekin. Niinpä väliin pirtin yli seinästä seinään oli vedetty useaan kertaan kalastajalangan tapaista lankaa. Sitten Vaarilla oli pyöreitä joustavia nahkalappuja, joiden pinnan peitti piki. Lappunen otettiin kämmeneen ja taivutettiin langan ympärille ja kuljettiin pirtissä edestakaisin pikeä lankoihin hangaten. Se oli ihan oikeaa ajanvietettä pojankoltiaiselle. Kyllä siinä langanteko edistyi, vaikka tietenkin isoisä teki loppusilauksen.
Luultavasti käyttöä kengänpohjiin oli myös niillä puunauloilla, joita pahasena poikasena kuivista puupalikoista irrottelin. Vaari minulle tuonkin puuhan muutamia kertoja antoi. Kai siinä työkaluina tarvittiin vain puukkoa ja vasaraa.
Todistuksena ihmisten taitavuudesta ja monipuolisuudesta vielä lapsuuteni aikaan synnyinpaikkani kirkonkylän Mettälän pihapiirissä oli paja. Oli kai siellä aikoinaan ollut tuulimyllykin, mutta siitä lapsuudessani jäljellä olivat vain isot jauhinkivet. Ja ulkovajan katossa roikkui ainakin yksi isorysä, millä ei kuitenkaan sodan jälkeen kalastettu. Sen sijaan siian salakalastusta, lippoamista, harrastettiin koko veljeskunnan toimesta, ja nahkiaisia pyydettiin merroilla, ravustettiinkin.
Vaan mieleenpainuva oli myös käynti Pietolan sekatavarakaupassa Karinkannassa. Katosta riippui suuri määrä saappaita ja pienempiäkin kenkiä. Luultavasti niitä oli siellä vielä kenkien valmistuksen lakattuakin.
Sodan jälkeen kippurakärkiset kengät ovat jääneet pois muodista. Sen sijaan nahkavartisia kumisaappaita valmistetaan yhä Lehtimäellä. Sellaiset haluaisin. Valitettavasti vaan paikka on niin pääteiltä syrjässä, että en ole sen tehtaan myymälään vielä päässyt.
Sieviin myydyistä Pietolan koneista, tai paremminkin koneet ostaneesta yrityksestä, tiedän sen verran, että turvasaappaat ovat olleet yksi Sievin Jalkineen menestystuotteista. Sievin firma valmistaa silti monenlaisia kenkiä.
Jussi ei 60-vuotiaana 1950 halunnut enää vastata kenkätehtailijana ajan haasteeseen, tai ei jostain syystä siihen kyennyt. En ole Pietolan suvun syvällinen tuntija, mutta ilmeisesti kukaan lapsista ei kokenut kenkäalaa omakseen. Tiukoillahan Jussikin oli välillä ollut. Ja uusi aika olisi varmaan vaatinut uutta kouluttautumista. Jussin oma koulunkäynti tai tiedonhankinta on minulle jäänytkin tuntemattomaksi.
Maantieteilijänä saanen esittää kysymyksen, että esitettiinkö juhlassa pieni virhe tai epätarkkuus, kun kerrottiin Jussin kahluusaappaiden viennistä lohenkalastajille Kanadaan ja sen Kolumbiaan. Kanadassa on kyllä Brittiläinen Kolumbia, mutta sen eteläpuolella on USA ja Oregonin osavaltio, missä virtaa mahtava Kolumbian joki. Vai pitäisikö kirjoittaa amerikaksi Columbia? Sen latvavedet yltävät kyllä aika laajaltikin myös Kanadan puolelle, mutta lohenkalastuksen eldorado oli jokisuulla, minne monet suomalaiset jäivät ja nimenomaan Astorian kaupunkiin. Kalastus siellä tapahtui pienillä purjeveneillä ja oli kilpailutilanteessa ja voimakkaan jokivirran, valtamerituulen ja vuoroveden yhtymäkohdassa vaarallista työtä.
Todennäköisintä siis mielestäni on, että pääosa saappaista myytiin USA:n puolelle, mutta kun lohta kalastettiin myös Kanadan puolella, niin mikseipä tieto Jussin saappaista olisi voinut kiiriä myös sinne. Siitä, oliko Jussi luonut suhteita lohenkalastajiin jo Amerikassa asuessaan, en tiedä. Tiedän vain, että avioliitto ensimmäisen vaimon Saimi Maria Kamulan kanssa solmittiin kaukana Columbiajoelta USA:n itärannikon puolella Massachusettsin Worcesterissa 1915, ja siellä syntyi myös Jussin ensimmäinen lapsi Lauri 1916. Vaimokin oli alunperin Siikajokisia.
Lapsuudestani on jäänyt mieleen isoisäni eli Mettälän Vaarin siskon osoite juuri tuolta Columbian lohijoen varrelta: ”Alameda Ave, Astoria Oregon, USA”. Saimme sieltä sodan jälkeen ihmeellisiä amerikanpaketteja, appelsiinejakin.
Vaarin molemmat siskot olivat muuttaneet Amerikkaan. Vanhempi avioitui siellä suomalaisen miehen kanssa, ja perhe asettui Astoriaan. Nuorempi siskoista avioitui Suomessa, mutta muutti myöhemmin pari vuotta miehensä perässä ja hänkin lohenkalastuksen keskukseen Astoriaan. Nuoremman mies, Lumijoen Daavittaloita, muutti uudelle mantereelle päästyään perheen sukunimen lyhyempään anglosaksiseen muotoon Davis. Tämä lyhentely ja muokkaus oli monien pitkien, mahdollisesti äätä tai öötäkin sisältäneiden, suomalaisten nimien kohtalo. Nyt voidaan televisio-ohjelmien lopputeksteistä arvuutella, että tuollakin saattoi olla suomalaisia sukujuuria? Saattoi myös Columbian lohijoella olla Jussin saappaat alunperin siikajokisellakin kalastajalla, tai vaikka osan elämästään kalastajana olleella isotätini miehellä?
