Kumpi voittaa Turkissa, sotaelinkeino vai rauha?
Länsimaitten sotaelinkeinolla on mennyt viime vuosikymmenillä hyvin. Jugoslavian sodissa käytettiin tosin paljon neuvostovalmisteista materiaalia, mutta syntyneet uudet valtiot ovat potentiaalisia uusia asiakkaita kuten myös lännettyneet ja Natoon liittyneet Keski- ja Itä-Euroopan maat. Muualla USA:n johdolla on sodittu lähinnä muslimimaita eli Israelin vihollisia vastaan. Lähellä Israelia olevat ovatkin nyt joko sorakasoina, sisällissodassa tai myötämielisen diktatuurin vallassa.
Vaikka ei sodittaisikaan, niin vihollisen pelkääminen ylläpitää kysyntää. Israel, Taiwan, Filippiinit, Japani, Australia ja Suomi ovat esimerkkejä tällaisista hyvin varustautuneista USA:lle myötämielisistä maista.
Neuvostoliiton aikana korkea kysynnän taso oli varmaa, sillä sotilasblokit kilpailivat keskenään. Se on menneisyyttä, samoin kuin sotaelinkeinon kannalta hyvä, kauan kestänyt Afganistanin projekti, jossa Suomikin oli Naton mukana sodan häviämässä. Myös Irak on hiljentynyt, samoin Syyria. Sisällissodat Sudanissa, Nepalissa ja muualla pitävät yllä vain rajallista kulutusta. Sodan saaminen Iraniin vaikuttaa vaikealta.
Lännen johtajat houkuttelivat Neuvostoliittoa Saksojen yhdistymiseen, mikä tapahtui virallisesti vuonna 1990, lupaamalla, että Nato ei tule idemmäs, ei edes Itä-Saksaan. Kuten tiedämme tämä suusanallinen sopimus on unohdettu ja Natoon on otettu jäseniksi monia entisiä Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleita maita. Vuonna 2008 Nato teki vielä periaatepäätöksen myös Ukrainan ja Georgian ottamisesta jäsenikseen tulevaisuudessa.
Vaikka amerikkalaisille oli tehty Presidentti Gorbatshovin sanoin pirullinen temppu, oli otettu pois vihollinen lakkauttamalla Varsovan liitto, virallisesti vähän ennen Neuvostoliiton lakkauttamista 1991, niin vastapooli Nato eli Pohjois-Atlantin liitto jätettiin elämään. Nato on sitten ollut mukana konflikteissa kaukanakin Pohjois-Atlantilta.
Vaikka Nato on menekinedistämisorganisaatio, ja uudet jäsenmaat merkitsivät kysynnän lisääntymistä, niin silti suuren vastapoolin puuttuminen olisi sotaelinkeinolle ongelma. Kun vihollista ei ollut, niin se piti keksiä. Erityisen konkreettisesti tämä tuli esille toisessa Persianlahden sodassa eli Irakin sodassa vuodesta 2003 alkaen, jolloin väitettiin, että Irakilla on joukkotuhoaseita, vaikka kansainväliset tarkastajat eivät olleet niitä löytäneet.
Irakin sotajoukot oli lyöty kertaalleen jo aiemmin ensimmäisessä Persianlahden sodassa eli Kuwaitin sodassa 1991. Sen jälkeen USA:n presidentti George Bush vanhempi totesi, että tällainen sota tarvitaan kerran viidessä vuodessa. Poikansa presidenttinä pani kuitenkin paremmaksi. New Yorkin tornien tuhosta syyskuussa 2001 saatiin syy terrorismin vastaiseen sotaan kaikkialla maapallolla: Afganistaniin hyökättiin lokakuussa 2001, Irakiin 2003, Libyaan 2011. Syyriassa tuettiin sissiliikettä ja sitten vastustettiin. Egyptissä oli sotilasvallankaappaus 2013.
USA:n suunnalta katsottuna muslimimaiden ulkopuolella potentiaalisia merkittäviä vihollisia ovat vain Kiina ja Venäjä. Sota Kiinaa vastaan ei ole yksinkertainen juttu, mutta vihollissuhteen elvyttäminen uudestisyntyneen ja heikentyneen Venäjän kanssa oli luonnollinen mahdollisuus. Amerikkalaisten puhekielessä edes vihollisen nimeä ei tarvinnut muuttaa, sillä siellä myös Neuvostoliittoa oli kutsuttu Venäjäksi.
Naton todellinen vihollinen on Venäjä, ja kun Nato pidettiin hengissä, niin se tarkoitti, että myös uusi Venäjä nähtiin jo 90-luvun alussa ainakin sotaelinkeinon kannalta potentiaalisena vihollisena ja monen eurooppalaisen maan poliitikkojen ja valtioiden mielestä uhkana.
Natoon kuulumattomien maiden kumppanuus Naton kanssa saatettiin uudelle tasolle vuoden 1994 kumppanuusohjelmalla, mihin Suomikin liittyi. Naton ”Kumppanuutta turvallisuusohjelmalla” julkaisun mukaan kumppanuusohjelman käynnistymisen jälkeen on tapahtunut merkittävää edistystä. Yhteistyötä on laajennettu luotujen kumppanuusjärjestelyjen pohjalta, ”rauhankumppanuutta on täytynyt syventää ja laajentaa”. Suomeksi sanottuna kumppanuusohjelma olikin tarkoitettu eteiseksi Nato-jäsenyyteen.
Naton jäsenmailta oli tullut esitys Suomen kutsumisesta Naton jäseneksi jo vuonna 1993, mutta iso askel otettiin vuonna 2014, kun Suomen kumppanuutta syvennettiin erikoisella tavalla: maan hallitus hyväksyi Nato-jäsenille tarkoitetun ja laaditun isäntämaasopimuksen etukäteen. Ruotsin valtiopäivät hyväksyi vastaavan sopimuksen 2016. Isäntämaasopimuksessa mentiin siis täysjäsenyyksiä pitemmälle. Siltikään sopimusta ei viety Suomessa eduskunnan päätettäväksi. Toukokuussa 2022 Suomi sitten haki varsinaista jäsenyyttä lähes yksimielisellä eduskunnan päätöksellä. Kahdeksan oli vastaan.
Yhteiskuntamme oikealla laidalla jäsenyys oli ollut haaveena jo niin kauan, että nuorempien poliitikkosukupolvien ei tarvinnut enää miettiä, miksi sinne haluttaisiin. Harva tiesi, että tässä itse asiassa ollaan sotaelinkeinon asialla. Tehtiin vain sama päätös, minkä Puola, Tsekki ja Unkari olivat saaneet päätökseen vuonna 1999. Bulgaria, Latvia, Romania, Slovakia, Slovenia ja Viro olivat tulleet jäseniksi 2004, Albania ja Kroatia 2009, Montenegro 2017 ja Pohjois-Makedonia 2020. Suomi liittyi vain suuren joukon jatkoksi Venäjää ympäröimään. Suomeen oli lisäksi perustettu vuonna 2017 Naton ja EU:n yhteiseksi tarkoitettu avoimesti Venäjää vastaan suunnattu hybridiuhkien tutkimuskeskus, ja Suomi oli käynyt sotaa Naton joukoissa. Lopullinen askel täysjäseneksi oli oikeastaan pieni.
Kumppanuussopimus, yhteiset sotaharjoitukset, yhteinen sota Afganistanissa, isäntämaasopimus ja hybridiuhkien tutkimuskeskus olivat kaikki askelmia Naton täysjäsenyyteen, mutta sitä oli ollut myös jo EU-hanke, sillä ylimpien päättäjiemme mielissä pääperuste senkin jäsenyyteen oli turvallisuus. Tämä on nyt yleisesti myönnetty. Taloutta koskeneet päätökset 1980-luvun lopulla, vahvan markan politiikka ja integraatiolama olivat siis seurausta irti päässeestä Venäjä-vastaisuudesta. Maan ulkopuolisten voimien ei varmaankaan tarvinnut paljon avustaa.
Saatoin heti 90-luvun alussa päätellä, että EU-jäsenyys tulee lopulta jauhamaan myös Nato-jäsenyyden. Yritinkin siksi esittää Suomen Kuvalehdessä pohdittavaksi ajatusta, että mitä jos otetaankin pahoista vain toinen, se lopullinen tavoite eli Nato-jäsenyys? Että jos säilytetään muilta osin itsenäisyys ja taloudellinenkin päätösvalta? Aihepiiri kiinnosti lehteä siinä määrin, että toimittaja muokkasi kirjoitukseni kovinkin Nato-myönteiseksi.
Epäilemättä monilla suomalaisilla päättäjillä on ollut vilpitön usko asiansa hyvyyteen. Jopa siinä määrin, että Suomen perustuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia on haluttu rikkoa mennentullen. Jo isäntämaasopimus rikkoi vuoden 1992 kumppanuussopimusta Venäjän kanssa sekä Pariisin vuoden 1947 rauhansopimusta. Rauhansopimuksenkin muut kuin sotakalustoa koskevat pykälät ovat voimassa ja osa Suomen lainsäädäntöä. Lopullinen Nato jäsenyys ja proxy-sotamme Ukrainassa toivat nämä lainrikkomukset vielä selvemmiksi, mutta koko valtakunta on vaiennut. Mehän elämme sotasensuurissa.
Pääasiassa uskon Suomen päättäjien olleen hyväntahtoisia hölmöjä, jotka tiedostamattaan ovat palvelleet ja palvelevat Lännen sotaelinkeinoa, eli toimivat juuri sillä tavoin, mistä USA:n kenraali-presidentti Dwight D Eisenhower varoitti.
Kyllä silti päättäjänkin aivoilla pitäisi ymmärtää, että on älytöntä ryhtyä tieten tahtoen naapurissa olevan ydinasevallan viholliseksi. Ei sieltä Karjalaa sotimalla takaisin saada. Sota kuitenkin tulee nyt automaattisesti Suomeen, mikäli sellainen syttyy Naton ja Venäjän välille, tai Venäjä uskoo syttyvän. Olemme Pietarin läheisyydenkin vuoksi ensi-iskun kohteena ja etelä- ja länsirannikko saavat pelätä, että apuvoimien tulo ehkäistään pienehköillä atomipommeilla. Saastutetaan rannikko ja länsiraja.
Lännen sotaelinkeinolla on siis ollut intressi provosoida ja ärsyttää Venäjä vihollisekseen. Hirviön tekeminen Venäjän johtajasta ja päin kasvoja sylkeminen on ollut yksi keino, mutta Nato-jäsenyydet ja laajenemissopimuksen rikkominen ovat vakavampia, tehokkaampia keinoja, sillä Venäjällähän ihan oikeasti pelätään Länttä, eikä syyttä. USA:n tuella tehty vallankaappaus Ukrainassa – apulaisulkoministeri Victoria Nuland kävi viisi kertaa Maidanin mielenosoituksessa – ja entisten maanmiesten, Neuvostoliittoon kuuluneiden venäjänkielisten sortaminen olivat liikaa, mielestäni ymmärrettävästi, vaikka hyökkäysyritystä Kiovaan ei hyväksyisikään.
Venäjän hyökkäystä edelsi myös Lännen osalta Minskin vuoden 2015 rauhansopimuksen rikkominen, mistä Angela Merkel ja Francois Hollande, Saksan ja Ranskan aikaisemmat johtajat, sitten vuoden 2022 lopulla totesivat, että ei Lännellä ollut alunperinkään tarkoitus panna sopimusta täytäntöön. Venäjänkielisten asemaa ei haluttu parantaa. Pelattiin vain aikaa Ukrainan varustamiseksi.
Miksi Merkel ja Hollande tuollaisen paljastuksen Lännen kieroudesta tekivät? Siksi, että ei asialla suurta väliä ollut, ja sotaelinkeinon toivehan on sotia mahdollisimman pitkään. Ehkä haluttiin ärsyttää Venäjää, jotta se ei kovin helposti rauhaan suostuisi? Ihan loogista, vaikka näiden entisten johtajien ulostuloa onkin ihmetelty, sillä olivathan ulkopuoliset maat sabotoineet jo keväällä 2022 Turkissa neuvotellun rauhansopimuksen tai sen luonnoksen. Nyt torstaina 15.5.2025 on sitten yritys jatkaa siitä, mihin aiemmin jäätiin.
Ehkä siis Merkel ja Hollande harjoittivat etukäteen sabotointia? Sitä on tosiasiassa tänä päivänä se, että vaaditaan kuukauden mittaista tulitaukoa, ei siis rauhansopimusta, mitä taas Venäjä ajaa takaa. Tulitauko on kovin helppo rikkoa, mutta tulitauko ja jäätynyt konfliktikin ovat hyvä tilanne sotaelinkeinolle, sillä sillä tavoin pelon ilmapiiriä voidaan pitää yllä ja Nato – tuo Hannu Taanilan sanoin menekinedistämisorganisaatio – voi vaatia mielettömiä summia varustautumiseen seuraavaa sotaa varten.
Suurelta osin kallein sotakalusto hankitaan Yhdysvalloista. Sieltä on hankittu myös se tavara ja palvelut, mitä Yhdysvaltain valtio on ostanut muka Ukrainaa tukeakseen. Omaa sotaelinkeinoa on tuettu ja saatu Euroopankin maat ostamaan Yhdysvalloista. Sodalla ja pakotteilla on ollut se vaikutus, että Euroopan maat ovat kärsineet ja köyhtyneet USA:n kukoistaessa. Siten USA:n ylivalta on säilynyt.
Vuonna 2022 Venäjällä ei ollut Krimin lisäksi aluevaatimuksia, nyt vaikuttaa olevan. Tärkeintä Venäjälle on kuitenkin turvallisuutensa takaaminen. Siten se saattaisi tyytyä esimerkiksi uuteen Itä-Ukrainan natottomaan valtioon, jos samalla sovittaisiin Naton uhan poistamisesta muiltakin rajoilta. Ehkä ne keskustelut koskisivat Suomeakin? Ja jos Trump oikein alkaa kiristää ja uhkailla ja toisaalta lupailla yhteistyötä, niin ehkä Venäjä tyytyisi vielä Minskin sopimuksen mukaiseen rauhaan. Siinähän venäjänkielisille luvattiin oma kielensä ja autonomia Ukrainan alaisuudessa ja natottomuus Ukrainalle.
Rauha Ukrainaan olisi suuri tappio sotaelinkeinolle. Rauhassa vedetyt maiden rajat sitä eivät kuitenkaan kiinnosta. Afganistankin oli oikein hyvä pitkä projekti vaikka Nato ja Suomi sen sodan hävisivät. Hyökkäys Irakiin on myös ollut onnistunut, vaikka joukkotuhoaseita ei löytynyt, ja vaikka joku satatuhatta ihmistä on maan sekasorrossa kuollut. Nyt se maa ei ole uhka Israelille.
Suomi on viime vaiheessakin kuulunut sotaan halullisten joukkoon, sillä merkit viittaavat siihen, että niin Suomessa kuin muualla Euroopassa oli johtajia, jotka olivat kovasti pettyneitä, kun rauha näytti mahdolliselta, jopa todennäköiseltä. Aktiivinen toiminta kuukauden mittaisen tulitauon puolesta onkin nähtävissä puolustustaisteluna sen puolesta, että sota saataisiin myöhemmin syttymään uudestaan, tai että ainakin saataisiin tilanne, jossa voidaan voimakkaasti pelotella Venäjällä, mikä johtaisi Nato-maiden runsaaseen sotilasmenojen kasvuun. Ostot USA:sta jatkuisivat ja lisääntyisivät. Sotaelinkeinon iloksi.
Myös vuonna 2022 Suomen sekä Lännen johtajat halusivat sotaa. Selkeimmin se näkyi meillä kansanedustaja Mika Niikon kohtelusta, kun tämä erehtyi tviittaamaan jotain sellaista, että Macronin tai jonkun pitäisi kertoa, että Ukrainaa ei oteta Natoon, niin vältetään sota. Tuollainen ei ollut Suomen ulkopolitiikan linjan mukaista, ja niin Niikon piti luopua ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajuudesta. Samoihin aikoihin todellakin Ranskan poliittinen johtaja Emmanuel Macron lausui Niikon toivomat sanat ja Saksan liittokansleri Olaf Scholz tuki Macronia, mutta myös heidät huudettiin alas ja hiljaisiksi. Valta ei ollut Euroopan poliittisella johdolla.
Erittäin tärkeää ja samalla mielenkiintoista on nähdä, kumpi torstaina voittaa, sotaelinkeino vaiko todellinen rauha? Kumman intressit Turkissa etenevät?
Mauri Nygård
maantieteilijä
